Ei isäsi IT-innovaatio!

Eilen The Guardianin pääkirjoitus esitti, että nykyinen maailmanlaajuinen talouskriisi on “Ei isäsi lama”. Sen sijaan, että se olisi yksinkertaisesti uusin taantuma taloussykissä, joka on ollut kanssamme vuodesta 1945 lähtien, pääkirjoittaja kokee, että tämä lama on hyvin erilainen kuin ne, joita me (ja vanhempamme) olemme kokeneet aiemmin.

Samana päivänä Andy Powell eFoundationin blogissa kehottaa meitä pohtimaan Yliopistojen roolia Web 2.0 -maailmassa? Andy kokee, että Committee of Inquiry into the Changing Learner Experience (CLEX) -raportin “Higher Education in a Web 2.0 World” olisi pitänyt pyrkiä vastaamaan kysymykseen “mikä on yliopistojen rooli Web 2.0 -maailmassa?” sen sijaan, että kysyttäisiin “miten yliopistot parhaiten käyttävät Web 2.0:aa nykyisten käytäntöjensä parantamiseen?” Vastaavasti Andy kokee, että äskettäinen CILIP2 Open Session menetti tilaisuuden käsitellä perustavanlaatuista kysymystä “Mikä on CILIPin kaltaisen organisaation rooli Web 2.0 -maailmassa?” sen sijaan, että olisi keskusteltu paljon turvallisemmasta kysymyksestä “miten CILIPin tulisi käyttää Web 2.0:aa jäsentensä kanssa?” Andyn kirjoitus päättyy ehdotukseen, että “jos Web 2.0 muuttaa kaiken, [hän] ei näe mitään syytä, miksi se ei päde yhtä lailla ammattijärjestöihin ja yliopistoihin kuin se pätee kivijalkakirjakauppoihin”.

Tai toisin sanoen, kyse ei ole vain siitä, että joskus hitaasti liikkuvat instituutiot lopulta hyväksyvät IT-innovaatioiden tärkeyden, joista varhaiset omaksujat ovat puhuneet – ja joita he ovat käyttäneet – jo jonkin aikaa. Pikemminkin meidän ei tarvitse vain kehittää “parhaita käytäntöjä institutionaaliseen sitoutumiseen (tai ei) Web 2.0:aan”, joita ehdotan. Tämä on tehtävä (ja olen erittäin iloinen, että CLEX-raportti ja CILIP-yhteisö näyttävät hyväksyneen tämän) – mutta meidän on myös tarkasteltava läheltä rooleja, joita instituutioillamme on perinteisesti ollut, ja palveluita, joita ne ovat tarjonneet, ja kysyttävä, tarvitaanko niitä edelleen.

Yhdellä tasolla instituutioidemme tukipalveluiden on kyseenalaistettava perinteiset roolinsa. Onko esimerkiksi IT-palveluosastojen tarpeen jatkaa valtavirran palveluiden, kuten sähköpostin, tarjoamista ja ylläpitämistä? Blogissaan Chris Sexton, Sheffieldin yliopiston Corporate Information and Computing Services -johtaja ja UCISA:n puheenjohtaja, on kuvannut ehdotuksia siirtää opiskelijoiden sähköpostipalvelu Googlelle – ja käyttäjien kommentit hänen blogissaan vaikuttavat hyvin myönteisiltä.

Ja miten akateemisten kirjastojen tulisi vastata laajaan valikoimaan ‘tuolla jossain’ saatavilla olevia tietolähteitä. Perinteinen lähestymistapa on ollut varmistaa, että informaatiolukutaidon tarjonta mahdollistaa käyttäjien erottaa laadunvalvotut tietolähteet, kuten akateemiset lehdet, ja laajalti käytetyt palvelut, kuten Wikipedia, jotka eivät tarjoa tällaisia hallinnoituja lähestymistapoja laatuun.

Mutta kuten olemme äskettäin havainneet, että tutkimuslehtien kustantajat, kuten Elsevier, julkaisevat väärennettyjä akateemisia julkaisuja, tällaiset perinteiset käsitykset näyttävät jo kyseenalaisilta. Samoin kuin sähköpostin kaltaisten palveluiden tarjoaminen, meidän on myös kyseenalaistettava, onko toivottavaa, että instituutiot tarjoavat sähköpostiosoitteita henkilökunnalle ja opiskelijoille. Koska sähköpostia käytetään rekisteröinnin ja myöhempien muutosten todentamiseen monissa Web 2.0 -palveluissa, mitä tapahtuu, kun ihmiset lähtevät instituutiosta eivätkä voi enää käyttää sähköpostiosoitettaan?

Aiheeseen liittyvä: WP Engine — Premium-hallittu WordPress-isännöinti, jossa on Ison-Britannian tietokeskusvaihtoehdot, lavastus ja 24/7 asiantuntijatuki..

Eikö olisi järkevää, että instituutiot neuvoisivat lyhyen kurssin opiskelijoita ja määräaikaisessa työsuhteessa olevaa henkilökuntaa käyttämään sähköpostitiliä, jota voidaan edelleen käyttää heidän lähtiessään, jos he haluavat käyttää Web 2.0 -palveluita, joko sosiaalisiin tai akateemisiin tarkoituksiin? Ja jos niin, kuinka lyhyt on lyhyt kurssi?

Diplomi, kestäen muutaman kuukauden? 1 vuoden MSc? Vai 3 vuoden kandidaattikurssi? Tämä on osa laajempaa keskustelua identiteetistä Web 2.0 -maailmassa, ja toisen eFoundations-blogin kirjoituksen aihe.

“Identiteetti Web 2.0 -maailmassa ei ole instituutiokeskeinen”, väittää Andy, näkemystä tukee vahvasti Paul Miller. Joss Winn tutkii näitä kysymyksiä syvemmin blogikirjoituksessa nimeltä “Käyttäjä on hallinnassa”, jossa hän kuvaa suunnitelman ääriviivat, joka tunnustaa, että “Yliopisto-opiskelijat ovat vähintään 18-vuotiaita ja ovat viettäneet monia vuosia tiedostamatta kerryttäen tai tarkoituksella kehittäen digitaalista identiteettiä” ja tulevat yhä enemmän kyseenalaistamaan ja vastustamaan ajatusta siitä, että instituutio määrää uuden digitaalisen identiteetin.

Katsomisen arvoinen: SiteGround — Aloittelijaystävällinen jaettu ja hallinnoitu WordPress-isännöinti Lontoon palvelinkeskuksilla ja nopealla 24/7 chat-tuella..

Mikä siis “on yliopistojen rooli Web 2.0 -maailmassa?” palatakseni Andyn kysymykseen? Ja onko jatkuvan talouslaman, ilmaston lämpenemisen mahdollisten vaikutusten ja avoimien oppimateriaalien saatavuuden yhdistelmällä perinteisellä korkeakouluinstituutiolla tulevaisuutta? Ja jos huomautat UK eUniversityn epäonnistumisesta (katso The Real Story Behind the Failure of U.K. eUniversity – PDF) väittääksesi status quon jatkamisen puolesta, ehdotan, että se tarjoaa arvokkaan oppimiskokemuksen, havainnollistaen joitakin tapoja lähestyä sektorin radikaalia muutosta, joita meidän nyt tiedämme välttää.

Web 2.0 ei ole vain viimeisin sarjassa IT-kehityksiä (jotka vaihtelevat suurtietokoneista, minitietokoneista, työasemista, erillisistä PC:istä, lähiverkossa olevista PC:istä, Internet- ja Web-yhteydellä varustetuista PC:istä nykyisiin mobiililaitteisiin), jotka instituutiot ovat onnistuneesti omaksuneet ja integroineet valtavirtaan, tunnen. Se ei ole isäsi IT-innovaatioita – se on jotain paljon radikaalimpaa.

Ja jos kiistät tämän, etkö käyttäydy samalla tavalla kuin musiikkiteollisuus, joka kieltäytyi tunnustamasta, että Internetin, mobiilimusiikkisoittimien ja P2P-verkkojen kaltaiset kehitykset muuttivat perusteellisesti sitä, miten teollisuuden oli toimittava? Vai onko tämä kieli poskessa kirjoitettu postaus, josta olen iloinen voidessani ottaa etäisyyttä muutaman vuoden kuluttua? Ollakseni rehellinen, en tiedä. Mitä mieltä olet?

6 kommenttia Nicole Harris 15. toukokuuta 2009 klo 10:00 Mielestäni kysymys ‘kuinka paljon instituutioiden tulisi olla mukana tarjoamassa identiteettejä käyttäjilleen?’ on kiehtova. Myös, kuinka tärkeä tuo yhteys on käyttäjälle?

Tämä näkyy julkisissa identiteetin ilmaisuissa – se, että olen yhteydessä JISCiin sähköpostiosoitteessani, on tärkeää…onko se :lle? Se on tärkeää myös yksityisissä, turvallisissa identiteetin ilmaisuissa – rajattu yhteyteni JISC Executive -osastolta on ainoa tapa, jolla voin päästä käsiksi tiettyihin resursseihin…tässä mielessä yhteys on väistämätön ja välttämätön. Se on ikivanha kysymys todennuksen ja valtuutuksen erillisistä prosesseista. Todellinen ongelma on löytää tapa, jolla instituutio voi tehokkaasti välittää käyttäjäkeskeisen identiteetin lisätäkseen yhteystiedot, kun sitä tarvitaan…ja myös peruuttaa se, kun se ei enää ole asianmukaista.

Nyt se olisi taikaluoti. Vaihtoehtoisesti meidän on mietittävä johdonmukaisia tapoja tilien linkittämiseen tai vähemmän tyydyttävää lähestymistapaa, jossa käyttäjäkeskeiset tunnukset välitetään attribuuttina instituutiokeskeisessä mallissa.